II.
Matka uuteen kotiin.
Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen. Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.
Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.
— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon, mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää, sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo, josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä töllistelemällä.
Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se kierteli päästäkseen pois.
— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru loisti sen silmistä.
Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja, joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön, mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.
— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.
— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä, ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.