— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta. Minun hän on, minä noudan hänet!
Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy. ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme; huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla, ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.
— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen; kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä en voi!
— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.
— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta, se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden, rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä, jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi». Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään, valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen Ruudin.
— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!
— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi jääneito.
Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko, meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan, pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»
Niin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.
Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen, silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.