Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista. Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa, hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.
— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni. Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!
— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin minä teen!
Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.
— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö, kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!
Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman, jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat. ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.
Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut tekemisiin.
Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle. Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän, häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina; siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden, vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella oli asia tuttu.
Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas. Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin. Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen. Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui, vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä, joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista. Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi, mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä, kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.
Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi. Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata. Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.