Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —? Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.
Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia, jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi, innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä jumalliekkeineen.
Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja, jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.
Terve, sinä uuden vuosisadan runotar!
JÄÄNEITO.
I.
Pieni Ruudi.
Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan. Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä, päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle. He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee, pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä, näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.
Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.
Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi. Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot, kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen — Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää….