Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren. Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina, tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.
Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että »kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana ajatuksena.
Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?
Koska hänen äänensä kuullaan?
Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,' huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta? Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet? Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien kuningas, nostaa latvaansa?
Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?
— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?
Kysy mieluummin mitä hän ei tahdo!
Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi, jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas! Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi nykyajan-hymniinsä.
Ja koska on ajan täyttymys tullut?
Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.