Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja yötä.
Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat antaneet sille lentovoiman.
Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä näistä molemmista.
Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa, laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.
Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon, liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan, vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän kuullut neljännestunnissa.
Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.
Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman mukana.
Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on oppiva unohtamaan.
Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.
Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi. Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen. Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten Molièrea.