Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?
Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se »kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.
Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.
Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän aikanamme ole unohdettu.
Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.
Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous? Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska, yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.
Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta kohden.
Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.
Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.
Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin». Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon käyntiä.