— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin omani.
— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.
— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja ihmisiä.
Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.
— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei kiinalainen.
Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat, mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.
— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.
— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä paljon kuin Portugalissa.
— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille silti vielä tarpeeksi.