Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.
Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka, rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia, joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin olisi tullut Italiaan.
Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut niinkuin olla piti.
Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava, ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään, tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen »ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette. Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.
— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta tulee hänen miehensä.
Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.
Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin sanotaan vanhassa lastenlaulussa:
Tuli taloon myllärin, vaan ei ketään nähnyt, kissamirrin kuitenkin.
Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista saksalaisista kantoneista.
Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St. Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.