— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat, ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan.
Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku, astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä, mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.
Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan korkealle siniseen ilmaan.
Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole. Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu. Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.
Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät, ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.
Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä. Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja hänen edessään oli Interlaken.
Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen. Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin, noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin, se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut. Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot, jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti. Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella; muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava, lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.
Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli tullut tänne.
Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.
— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin tienoilla, tiesi joku heistä.