Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin. Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.
— Tehän olette Wallisin kantonista?
Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei unohtanut, se tuli hänen luokseen.
Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä, ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että tyttö aivan punastui.
Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että postivaunuilla.
— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.
Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.
— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.
— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.
Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.
Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien, vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia. Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen tiesi Babette.