Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta. Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.
Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän, kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se oli suutuksissaan ilmasta.
Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat pelkkää tyytyväisyyttä.
— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin minä uisin.
— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta isänmaataan.
— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen. — Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea olevansa kotona?
Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää häntä.
— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.
Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.
— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.