— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään. Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?
He tunsivat vieraan ulkomuodolta.
— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.
— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja. Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa, mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.
Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään, nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.
— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.
— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. — Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä silloin minä kuolisin.
— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.
Ojan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.
— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta. Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on varmaan väsyttänyt teitä.