— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.
— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.
— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.
Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä niiden piti sanoa.
— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät, mutta tälläkertaa noloudesta.
— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava sittiäinen.
— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille siunaukseni.
— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.
Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.
Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun, mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä poikasillekin.
— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt puolestani yllättää heidät.