Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.
— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.
— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut naisen apua kiivetessäni!
Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.
Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa, eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.
Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja hänen rintansa lämpeni.
VI.
Käynti myllyllä.
— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi, Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!
Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.