— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.
— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä kuitenkin hyvillään.
— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!
— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.
Hän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.
— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne. Minun täytyy lähteä Bexiin.
Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä. Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi, mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri, joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen, että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita, jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli. Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä, väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille, että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista kuningaskotkista.
Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä, »mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».
Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.
Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse, ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä pitkin astui kyökkikissa.