— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla. Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan naukunut, se olisi herättänyt huomiota!
— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.
— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. — Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee kihlauksesta.
Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden, kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.
Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi kamarikissa uutisia kuljettaen.
— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi, »onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi, »mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä, tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle; enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla eikä meidän pieneen Babetteen.
— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.
— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle, niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella, kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!» »Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!» »Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle, kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!
— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.