Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen, niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää, kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.
Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi, tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.
Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä, sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin kuluneitten saranoiden varassa.
Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle. Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa, mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun, lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää, ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.
— Nyt minä sinut tavoitan!
Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä, pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä: kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.
— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.
Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi, oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.
Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen lujalla kalliopohjalla.