Mitä kamarikissa tiesi kertoa.
— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton, ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.
— Kotkanpoika! huudahti mylläri.
Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.
— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.
— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on tuntomerkkinsä!
— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.
— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.
— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä merkki, sen tiesi Babette.
— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?