Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.
— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.
— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.
— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä nuorta alppimetsästäjää olalle.
— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!
Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä, lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin. Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni. Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste, siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän ajasta, hääpäivästä.
— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, — minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.
IX.
Jääneito.
Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä; varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset kivellä auringonpaisteessa.