— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön kuljetettava.

— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois: ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.

— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.

X.

Kummitäti.

Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.

Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä Vernexiin, aivan Montreux'n alla.

Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta. Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse. Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin, se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.

Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.

Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.