Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja, nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä ylösalaisin.
Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen, ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään. Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin, kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita, kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja, ‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen. Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten. Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.
— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta Babette voisi lukea sen.
— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.
— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi omaa sukkeluuttaan.
Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.
XI.
Serkku.
Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli tänne?
Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava — oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä — se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut, hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle, vastakihlatulle tyttärelle soveltui.