Pahoja voimia.
Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen, viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi. Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä, jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.
Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa, ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä, että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle. Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin. Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.
Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana, mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa. Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet, ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin ampumajuhlilta.
— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.
— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.
— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja kallioita.
— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani, pysyy omanani!
— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.
— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.