— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.
— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä, jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan, minä en sitä juo. Juo sinä!
Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.
— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan: paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.
— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän — anna minulle suudelma.
— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!
— Kihlasormukseni!
— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen huulilleen, ja Ruudi joi.
Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta — antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä, se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo, miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona. Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin, selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana, hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet peliään.
Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa, kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut. Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa, huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.