— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen, mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!
Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan, maailma ei liikuttanut häntä.
Ja vuodet kuluivat.
Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.
Luemmeko tarinan uudestaan?
Se ei siitä muutu.