Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra. Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme, laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan. Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon, jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.
Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen hirvittävät muistot!
* * * * *
Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.
Nyt on aamu.
Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.
Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin. Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat, he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».
Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin! Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen synkät tarinat.
LASTENKAMARISSA.
Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.