Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua, mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:
— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!
— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.
— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka, mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.
— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa silkkikangasta ja minussa on nyörejä.
— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä, vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä kannuksia ja hän on Italian muotoinen.
— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu olevan kauneinta.
— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee, niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee sormiaan:
Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon poloinen!
»Hip!»