Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.
Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.
Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää nurin kolme kulissia.
— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.
— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas suuren aariansa:
En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!
— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:
— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!
— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:
— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!