Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä, hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen. Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.
Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin päättyivät.
Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.
Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei milloinkaan kuole.
Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.
— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!
Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät, nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa, silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa. Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista, aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen, permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan, kun se oli tapahtunut.
— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä. Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä jäänyttä suruharsoa.
Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.
— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä hyllyllä.