Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa, siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani, joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa, kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa. Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.
— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva siellä, missä ei astuta.
Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen, kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.
— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun, ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi, joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.
Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa, mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja niin se on mennyt pois.
Minäpä haen sen esiin.
Lähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!
Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.
Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi, nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?
Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»