Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen. Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan, joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.
Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen, joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi, ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.
Aurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani olutta.
Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan, niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger Danske palaa!
Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi ikkunasta mieheen.
— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?
— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.
— Kuka te olette? kysyi mies.
— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan. Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.
— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.