— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.
Mies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi siihen.
— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä? Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä pian tappini ja tynnyrini luo!
Ja mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.
— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän! Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää toimitettavaa!
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.
— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä, ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja kuu vielä on ylhäällä.
Rimpimuori oli kadonnut.
Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.
— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että olen syntynyt noitakaluksi.