— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö mitään sadusta?
— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi vaimo.
— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.
- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua, ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa, kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen, joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas alttarikynttilöistä!
— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.
— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori. — Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.
— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta pulloissa?
— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on sekä kirjoitettu että painettu.
— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.
— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin, kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi, missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.