Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta; kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme, oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu, arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa pullossa koko tulevaa aikaa varten.
— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.
— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.
— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?
— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. — Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.
Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta, jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa lakaisseesta luudasta.
Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta. Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä. Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat luonnonhistoriaa osaamattomat.
Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi. Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä, niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla, jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi. Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.
Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa, ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä. Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on sikahumalassa».
Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.