— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää, mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus, kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!
— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.
— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte kuinka monta päivää vuodessa on?
Ja rimpimuori kertoi.
— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset. Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan, vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet, mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä, miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti, vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä. Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy jälkeläistemme!»
— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet, ja niin se oli päätetty.
Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla. Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää, joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan, jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista, jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä. He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun, istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä. Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön, mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.
— Onpa se koko satu, sanoi mies.
— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?
— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen kansankomedia.