— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.
— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta mukistakaan.
— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?
— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen, minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille: katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!
— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä, ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni, vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä: sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.
— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua, kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»
TUULIMYLLY.
Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.
— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä, rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut. Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella, mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus, hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan »puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia, jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan, kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä. Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta. Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua. Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut, ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa, kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä: minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi, minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali! Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen, joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole ensinkään ylpeä.
Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.