Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja, söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.
Mitä elävää myllyllä oli ollut, sille ei tässä tilaisuudessa tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu, monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn, johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen. Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen sananmukaisesti.
HOPEAKILLINKI.
Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.
Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin. Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.
— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona, jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.
Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla, oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut sitä, kukaan ei nähnyt sitä.
Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois, mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.
— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin ihmisiin, muihinkin tapoihin!
— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan rahaa, se on väärä, ei kelpaa!