Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin kertoi.
— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut! »Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli. Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»
Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.
— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä olisin ollut valhetta ja petosta.
Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.
— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän. — Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin teen.
— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?
Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni: ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»
Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä, viattomalla rinnalla.
Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja leikkasi poikki nyörin.