»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.
Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.
Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa aikaa.
Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!
— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti. Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»
Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.
Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa, kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!
Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä, ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on minun uskoni! sanoi killinki.
BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.
Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella. Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.