Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta, sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.
Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.
* * * * *
Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa. Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä hallussa.
— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet voimakkaaksi.
Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?
On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä talvi.
Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»
— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.
Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen suojansa ja kilpensä.