— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni. Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää, kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista vanhoista kansanomaisista sanoista.
— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä muukalaisuus pois kielestä.
— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan »plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja siinä kaksi mustetahraa.
— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni», ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa, vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia — älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu, henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle, ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.
Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli. Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse, kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».
— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat, nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon vain matami!
Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan, matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä, mitä oli sanottu pikku tontusta.
— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia arvossa ja kunniassa.
— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. — Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!
Mutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.