* * * * *
Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette
Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.
Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on kätketty, mutta ei unohdettu.
Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle. Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.
Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.
— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!
Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä unohtanut.
* * * * *
Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä tuli mies hänen luokseen.
— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?