— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.
—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän pöytäämme.
— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.
— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.
Domino nosti naamionsa: se oli Yrjö.
— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.
Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui, hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin kasvoihinsa.
— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut kaikki tyynni.
* * * * *
Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.