— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja kenraalittaren luona.
Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään, puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant», osasi lisäksi pelata shakkia.
—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen on nuori mies aivan viaton.
Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni, siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.
* * * * *
Hän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.
Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.
— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —
Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.
Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei aivan heti.
Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten valtioneuvosten jockeyna!»