Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova päänsärkynsä.
* * * * *
Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.
MUUTTOPÄIVÄ.
Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.
Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja, lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista, joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin, niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!» sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä Ollin luo.
— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma. Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä. Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle, ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua. Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa, riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia, ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla. Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella? Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja sitä lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.
Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta? Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa hyvässä runossa:
»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»
Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä, huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä ajatelleeksi?