Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot, suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.
Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä. Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin. Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi versoa kukoistava köynnös.
Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin lehtimaja.
Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon, joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus», niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».
Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —, tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi. Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset, joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä. Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi: »Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.
Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja koska se mahtaakaan tulla?
Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä! Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.
»KESÄHOUKKO.»
Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.
Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.