— Tule sisään! sanoi kukkanen.
— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.
Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.
— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.
— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!
Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan, jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet, auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.
— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.
— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!
Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää. Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet puhalsivat siihen.
— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. — Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.
Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni, hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät tuulet kiitivät sen yli.