— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!
— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.
— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —
Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!
Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä, se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä joutuneensa suoraan kesään.
Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan ammattiinsa valmistuakseen.
— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi »kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään hauskaa, mutta sekin päättyi.
Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.
Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin, paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla kuin tulessa — siellä leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.
Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös, pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin uhrattu enemmän kustannuksia.
Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin
ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius
Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.
Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.