— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko. Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä! Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija. Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea. Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.
TÄTI.
Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään, mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi, sanoi häntä teatterihulluksi.
— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu teatterissa!
Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen, joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät, haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista» — sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»
Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.
— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä. Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.
Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän kutsui »autuaaksi lopuksi.»
Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta, että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu, mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä, täytyy olla jatkuva toiminta-ala.
Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös ja alas, sisään ja ulos.