Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista. Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa! Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman asetusta.
Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat. Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä», joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa. Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria. Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää, kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.
Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin katselijapaikat.
— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, — enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.
Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle, näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.
Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin, istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut, kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille. Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.
Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella, mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.
— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman. Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä, otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin alkoi Tuomiopäivä teatterissa.
— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.
Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne. Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta, sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.